Tämä on ensimmäinen osa neliosaisesta juttusarjasta. Seuraava osa Päiväpakolaisleirillä ilmestyy loppiaismaanantaina
6.1. Useimpien jutussa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.
Kiziban pakolaisleirille kulkee tie Karongin kaupungista,
Ruandan länsiosasta. Tie lähtee Kivu-järven rannalta ja nousee ylös
kukkuloille. Niiltä avautuu henkeäsalpaavan kaunis näkymä alas rinteiden
kyliin, kaupunkiin ja Kivu-järvelle. Taivaanrannassa järven takana siintää
Kongo.
Ajamme sateiden ja eroosion syömää hiekkatietä. Olen iloinen
ettei minun tarvitse olla ratissa.
Tien pituus on kartalla noin kymmenen kilometriä, mutta se
kiemurtelee serpentiininä kukkuloiden rinteitä. Oppaamme Francisin mukaan
todellinen pituus on 35 kilometriä. Sen ajaminen kestää tunnin.”This is
Africa”, hän sanoo ensimmäisen töyssyn kohdalla. ”Welcome to Africa.”
Tien varrella on jyrkimmissä kohdissa metsää. Pääosin
kuitenkin taloja ja maissipeltoja. Ihmisiä kulkee tiellä kävellen ja motolla
eli mopotaksilla. Myös pari kuorma-autoa tulee vastaan.
Kun olemme vihdoin kivunneet kukkuloiden korkeimmalle
harjanteelle, eteemme avautuu laakso ja siellä 17 000 asukkaan
pakolaisleiri. Peltikattojen meri hohtaa auringossa.
Laskeudumme alas, pengerviljelmien reunustamaa tietä.
Välillä väistelemme lapsia, vuohia ja lehmiä. Ohitamme miilun, josta nousee
savu. Siellä tehdään puuhiiltä. Nämä ovat vielä paikallisia, ruandalaisia
asukkaita ja heidän peltojaan. Eivät pakolaisia.
Serkukset
Matkakumppanini Celestine oli mennyt leirille jo edellisenä
iltana ja yöpynyt siellä, sukulaistensa luona. Hän pakeni vuonna 1996
Itä-Kongon taisteluja ja päätyi naapurimaahan Kiziban pakolaisleirille. Hän
vietti leirillä 13 pitkää vuotta ja pääsi sitten kiintiöpakolaisena Suomeen.
Nyt hän työskentelee pääkaupunkiseudulla siivoojana. Hän on menossa katsomaan
entistä asuinpaikkaansa ja tapaamaan sukulaisiaan.
Pakoonlähtiessään Celestine oli viimeisillään raskaana.
Matkan aikana syntyi Nadia. Hän istuu nyt maasturissamme
matkalla Kizibaan. Hän vietti lapsuutensa pakolaisleirillä kunnes tuli
perheensä mukana Suomeen. Nyt hän on keikkaileva nuorisotyöntekijä pääkaupunkiseudulla.
Kiziban leiriltä otettiin reilu kymmenen vuotta sitten
Suomeen kiintiöpakolaisia. Kotikaupungissani Vaasassa asuu arviolta sata
ihmistä, jotka ovat lähtöisin Kizibasta.
Kolmas matkalainen autossamme on 18-vuotias Rose. Hän on Nadian
serkku, joka syntyi ja kasvoi Kizibassa.
Hänen perheensä ei mahtunut Suomen pakolaiskiintiöön, joten hän asuu
edelleen pakolaisleirillä. Tosin hän käy lukiota reilun sadan kilometrin päässä
leiriltä, Gisenyin kaupungissa. Siellä hän asuu lukukausien aikana. Nyt Ruandassa
on koulujen joululoma, ja Rose on tullut perheensä luokse Kizibaan.
Lupa jota odotettiin
Olen menossa pakolaisleirille turistina. Se ei ollut matkani
alkuperäinen tarkoitus. Alun perin tarkoitus oli, että toimittaisimme leirille
Suomessa kerätyn avustuserän. Avustusta oli kerännyt vaasalainen
Onnenpiiri-yhdistys, jossa myös minä olen mukana.
Ideamme oli matkustaa omilla rahoillamme Ruandaan. Siellä
ostaisimme julkisesti keräämillämme rahoilla ruokaa, vaatteita ja
hygieniatarvikkeita. Toimittaisimme ne pakettiautolla leirille, suoraan sen
puutteenalaisille asukkaille. Puutteenalaisimmat määrittelisi leirin virallinen
hallinto, jota pyörittää YK:n pakolaistoimisto UNHCR. Mukana päätöksenteossa
olisi ryhmä leirillä työskenteleviä sosiaalityöntekijöitä, itsekin alun perin
leirin asukkaita.
Ruandassa tarvitsisimme vain hätätilaministeriön MINEMAn
lupapaperin, ja homma olisi paketissa. Paitsi että lupaa ei tullut : meiltä kesti
viikko odottaa, että tavoittaisimme ministeriöstä henkilön, jolle voisimme
jättää lupahakemuksen. Ja toinen viikko odottaa, että hakemukseen
vastattaisiin.
Welcome to Kiziba
Refugee Camp
Niinpä päätin lähteä pakolaisleirille ilman lupaa. Seurueemme
vetäjän Jamesin mielestä se oli huono idea, mutta lopulta pääsimme sopimukseen
: minä lähden naisten kanssa leirille, James jää pääkaupunkiin jatkamaan
taistelua lupabyrokratian kanssa.
Olin tietoinen siitä, että pakolaisleiri on Ruandan
hallituksen kontrolloima ja vartioima alue. YK:n pakolaistoimisto UNHCR
hallinnoi sitä, mutta Ruandan hallitus päättää, kuka saa mennä leirille, tai
viedä sinne tavaraa.
Suunnitelmani oli, että ajan kohti leiriä, kunnes joku
pysäyttää minut. Jos en saa lupaa jatkaa eteenpäin, käännyn takaisin. Jos saan
luvan, menen leirille. Jos minua aletaan kuulustella, vastaan aina
totuudenmukaisesti. En halua jäädä kiinni valehtelemisesta Ruandan
viranomaisille. He saattavat olla aika tylyjä.
Tunnin ajomatkan jälkeen saavumme portille, jota vartioi
kaksi Ruandan poliisia. Heillä on automaattiaseet näkyvillä. Valokuvaaminen on ehdottomasti
kiellettyä. Portin päällä lukee ”Welcome to Kiziba Refugee Camp”.
Seurueeni naisilla ei ole ongelmaa päästä portista sisään
leirille, kun he kertovat kinyarwandan kielellä, että he asuvat tai ovat
kotoisin täältä. Francis ja maasturinkuljettaja ovat paikallisia, ja myös heidät
päästetään leirille.
Minulta katsotaan passi. Vartijat eivät kirjaa mihinkään
nimitietojani tai passin numeroa vaan huitaisevat kädellään : voin mennä
leirille. Yllättyneenä kävelen portista sisään.
Myöhemmin saan kuulla, että Francis oli kertonut vartijoille
minun olevan naimisissa leirin asukkaan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti