sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Kiziban pakolaisleiri, osa 2 : Päivä pakolaisleirillä


Kävin Ruandassa Kiziban pakolaisleirillä joulukuussa 2019. Tämä on toinen osa neliosaisesta juttusarjasta. Edellinen osa Tie Kizibaan ilmestyi sunnuntaina 5.1. Seuraava osa Menetetty Kongo ilmestyy tiistaina 7.1.

Useimpien jutussa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.



Kiziban leiri on aika pienellä alueella, jolle on sullottu kokonaisen kaupungin väkiluku, 17 000 ihmistä. Kun automme pysähtyy, ihmiset ympäröivät meidät.

Lapsia on kaikkialla, ja kaikki haluavat kätellä umuzungua, valkoihoista. Kättelen noin miljoonaa lasta. Minulta kysytään noin miljoona kertaa ”how are you?” ja kerrotaan ”my name is…”. Sen pitemmälle ei useimpien englannintaito tunnu riittävän, mutta sen osaavat kaikki.

Matkakumppanini Rose vie meidät kotiinsa. Siellä asuvat hänen isänsä ja äitinsä sekä viisi veljeään, jotka tietävät odottaa tuloamme. Rosen lisäksi myös hänen pikkuveljensä asuu leirin ulkopuolella, koulussa hänkin. Rose on ”prinsessa”, perheen ainoa tyttö.

Ruandassa perheet ovat afrikkalaisittain pieniä – kaupunkilaisperheessä tuntuu olevan tyypillisesti kolme lasta. Mutta pakolaisleirillä lapsia on paljon. Täällä uskotaan, että lapset ovat Jumalan lahja. Jumalalta otetaan vastaan mitä hän antaa. Ja hän antaa paljon.

Neljä huonetta ja yksi sähkölamppu



Perheen talo on rakennettu auringossa kuivatuista savitiilistä ja rapattu. Siinä on neljä huonetta. Ensimmäisenä on noin kymmenen neliön ruokahuone-olohuone, jossa on talon ainoa sähkölamppu. Sähkövalo ei ole kovin tavallinen Kizibassa.

Muut ovat pieniä makuuhuoneita, joihin tulee niukasti päivänvaloa pienistä ikkunoista.
Talon takana on keittokatos ja pieni aitaus, jossa on kolme vuohta.

Vettä riittää, tai sitten ei

Matkalla ohitimme lähikorttelien yhteisen vesipostin, josta otettiin juomavesi ja jonka äärellä pestiin vaatteita. Vieressä on lähikorttelien yhteiset suihkutilat. Maakäymälä on siisti eikä haise.

Nyt on sadekausi, ja vesipostissa riittää vettä. Kuivalla kaudella paine ei välttämättä riitä, ja silloin lähdetään monen kilometrin matkalle hakemaan vettä kanisteriin kaivosta, leirin ulkopuolelta. Kaivolle saattaa olla satojen metrien jono.

Joskus vesi loppuu kaivopumpusta kesken jonotuksen. Silloin käännytään tyhjin kanisterein takaisin ja yritetään seuraavana päivänä uudelleen.

Koulut

Käyntini aikaan Ruandan kouluissa on joululoma, joten en pääse vierailemaan kouluissa. Asukkaat kertovat minulle, että Kizibassa on kuusiluokkaisia alakouluja, primary school. Ne ovat ilmaisia, ja useimmat leirin lapset ilmeisesti käyvät tämän koulun.

Mutta kuudennen luokan jälkeen jatkokoulutuspolku on tiukassa. Kepler-järjestö ylläpitää leirillä ammattikoulua, jossa voi opiskella ainakin englantia ja tietotekniikkataitoja.
Kepler tarjoaa joillekin leirin nuorille myös mahdollisuuden päästä leirin ulkopuolelle korkeakouluopintoihin.

Tuttavani Rose ja hänen pikkuveljensä opiskelevat leirin ulkopuolella yläasteen ja lukion yhdistelmässä, kuusivuotisessa secondary schoolissa. Koulu on maksullinen. Heidän Suomessa asuvat sukulaisensa rahoittavat heidän opiskelunsa yhteistoimin.

Aliravitsemusta ja nälkäsairautta

Tänään nautitaan vieraiden kunniaksi runsas ateria, jossa on riisiä, liemessä haudutettua banaania ja lihaa. Serkukset Rose ja Nadia valmistavat aterian, ja kylään tulee paljon sukulaisia.

Kizibalaiset eivät aina syö näin hyvin. Asukkaat saavat YK:n elintarvikeohjelmalta WFP:ltä toimeentulotukea, jolla pitäisi kattaa kaikki elämisen kustannukset. Raha ei riitä, jos perheellä ei ole muita tulonlähteitä. Asukkaat sanovat, että leirillä nähdään nälkää.

Iltapäivällä tapaan Kiziban pakolaisleirin presidentin, herra Karasiran. Hän vahvistaa, että leirillä on aliravitsemusta. Ihmisiä on sairastunut kwashiorkoriin eli vaikeaan nälkäsairauteen, jonka tuntomerkkinä on - hämäävästi - pullistunut vatsa.

Nälkämielenosoituksessa seitsemän kuollutta

Helmikuussa 2018 YK:n elintarvikeohjelma WFP joutui leikkaamaan leiriläisten ruokarahaa entisestäänkin 25 prosenttia. Maailmalla on paljon pakolaisia ja YK:lla vähän rahaa. Silloin leirillä puhkesi mielenosoituksia. Muutama sata leirin asukasta marssi Karongin kaupunkiin asti – sinne mistä me olimme aamulla lähteneet matkaan.

Ruanda on autoritaarisesti hallittu maa, jonka hallitus ei pidä luvattomista mielenosoituksista. Poliisi hajotti pakolaisten mielenosoituksen väkivaltaisesti. Seitsemän ihmistä sai surmansa. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR esitti pahoittelunsa poliisin väkivallasta.

Mielenosoituksen jälkeen kanta-ruandalaisten ja leirin asukkaiden välillä on ollut jännitettä. Ruandan yhteiskuntaan integroituneet pakolaiset kertoivat minulle, että ennen he olivat ylpeitä siitä, että olivat tulleet Kizibasta. Nykyisin he salaavat taustansa ruandalaisilta.

Läheisessä Karongin kaupungissa mototaksin kuljettaja sanoo, että Ruanda otti pakolaiset vastaan ja antoi heille paikan asua, mutta he ovat kiittämättömiä. He ovat nälkäisiä siksi, että heillä on aivan liikaa lapsia.

Pelko

Vietän leirillä vain yhden päivän, ja olen koko sen ajan ystävällisten ihmisten seurassa. Ennätän kuitenkin aistia leirillä myös muita tunnelmia – etenkin pelkoa.

Pelkoon törmään, kun vierailemme Kiziban terveysasemalla. Sunnuntaipäivänä paikalla on yksi ainoa työntekijä, sairaanhoitaja. Hän ei halua kertoa nimeään eikä tulla kuvatuksi.

Olemme kuulleet, että terveysaseman vuodeosastolla on pulaa vaatteista ja ruoasta. Viemme paikalle pari laukullista vaatteita ja pari säkkiä riisiä. Nimetön sairaanhoitaja kieltäytyy ottamasta niitä vastaan, koska meiltä puuttuu Ruandan hallituksen lupa lahjoittaa niitä. Matkakumppanini arvelevat, että hän pelkää ministeriön rankaisutoimia. Häntä saatettaisiin syyttää korruptiosta, jota valvotaan Ruandassa ankarasti.

Tapaan leirin johtajan eli presidentin, herra Karasiran. Hän on yksi pakolaisista. Monet asukkaat kuitenkin sanovat minulle, että hän ”ei ole hyvä mies”. Häntä ei valittu tehtäväänsä demokraattisesti, vaan Ruandan hallitus nimesi hänet, kysymättä asukkaiden mielipidettä.

Varsinaisesti leiriä hallinnoi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR. Näin sunnuntaina en tapaa sen edustajia enkä saa selvää, mikä on Karasiran suhde siihen.

Kun ilta hämärtyy

Illan lähestyessä meillä on kiire päästä pois leiriltä, ennen kuin portit suljetaan. Erityisen tärkeää on, että minä, ulkomaalainen en jää leirille yöksi. En tiedä, uhkaisivatko jotkut leirin asukkaat turvallisuuttani, mutta leirin ulkopuolella seisovat vartijat saattaisivat muuttua epäystävällisiksi.

Lopulta päädymme siihen, että minä poistun leiristä ja odotan portin luona, että Celestine saa hyvästeltyä sukulaisensa. Vanhana asukkaana Celestine voi liikkua leiriltä sisään ja ulos. Hämärtyvässä illassa minulle pitävät seuraa leirin lapset, jotka haluavat että otan selfieitä heidän kanssaan.

Vartijat eivät ole puhetuulella, kun yritän jututtaa heitä.




Kuvasin leirillä paljon ihmisiä mutta en saanut varmistettua heidän suostumustaan, että saan ladata heistä kuvia blogiini. Siksi laitan tähän toisten ottamia, julkistettuja videoita Kiziban leiriltä :


Lisää valokuvia Kiziban leiriltä :


 Lue Lisää :


Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , ,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)