Sivarin pitkä polku

Tämän omaelämäkerrallisen tekstin pitempi versio on lähetetty Aseettomat kädet -muistitietokeruuseen Työväen Arkistoon.

Kasvoin kahden varuskunnan kaupungissa Kajaanissa. Päätin kieltäytyä aseista 18-vuotiaana. Tunnetasolla syy oli, että halusin kapinoida ahdistavaksi kokemaani yhdenmukaisuutta ja tylsääkin tylsempää miehenroolia vastaan. Me sivarit muodostimme jonkinlaisen alakulttuurin, joskaan emme kauhean tiukkarajaista. ”Sivarius” määritteli identiteettiämme aika paljon.

Kainuussa olivat vielä 1970-luvulla verevässä muistissa Raatteen ja Suomussalmen taistelut. Juuri talvisodan henki ja rajan läheisyys pitkitti päätöksentekoani. Murrosiässä pohdin paljon suhdettani Venäjään, joka oli ainoa järkevä syy kannattaa Suomen armeijaa. Venäjä-suhteeni heilahteli laidasta toiseen. Jossakin vaiheessa lueskelin Aleksandr Solzhenitsynin vastajulkaistua Vankileirien saaristoa, ja se teki minusta jyrkän neuvostovastaisen.

Neuvostovastaisuudestani huolimatta rupesin yläasteella lukemaan venäjää, lähinnä sen eksoottisuuden takia. Minulla oli onni saada venäjänopettaja, joka otti meitä teinejä mukaansa Leningradiin tapaamaan ihan aitoja ryssiä. Näillä reissuilla opin, että Neuvostoliitto ei ole Mordor eivätkä venäläiset ole örkkejä. 

Proseduuri

Jätin siviilipalveluhakemukseni kahden lykkäysvuoden jälkeen joulukuussa 1982. Kirjoitin Kajaanin sotilaspiirin esikuntaan liuskan mittaisen tekstin, jossa sanoin muistaakseni, että en hyväksyvä väkivaltaa missään olosuhteissa. Muistelen epäröineeni tässä kohtaa ja miettineeni, enkö oikeasti hyväksy väkivallan käyttöä itsepuolustukseksi. Annoin tämän formuloinnin pysyä, koska halusin varmistaa hakemukseni hyväksymisen.

Kävin sotilaspiirissä suullisessa kuulustelussa, ja minut hyväksyttiin siviilipalveluun suoraan, ilman että olisi tarvinnut mennä tutkijalautakunnan kuulemiseen.

Päätin etten hae aktiivisesti mitään erityistä palvelupaikkaa vaan menen sinne minne osoitetaan. Minulle tuli kutsu Helsinki-Vantaan lentoasemalle lentoaseman palokunnan soveltuvuuskokeeseen. Koe oli lähinnä penkkipunnerrusta ynnä muuta fyysisen kunnon mittaamista. En ollut innostunut palokunnasta. Alisuoriuduin tahallani testeistä, mikä tosin ei vaatinut suurta teeskentelyä minun silloisella yleiskunnollani.

Ikävä kyllä laatukriteerit täyttävää sivariainesta ei löytynyt riittävästi, joten minutkin kelpuutettiin palokuntaan. Palveluspaikakseni osoitettiin Jyväskylän lentoasema, ja sitä ennen olisi kuukauden palomieskoulutus Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Sivarikoulutus vuosimallia 1983

Heinäkuussa 1983 meitä kokoontui muutama kymmentä uutta sivaria Helsinki-Vantaan lentokentälle siviilipalvelusmiesten palomieskoulutukseen. Seuraavan neljän viikon aikana opiskelimme ensiapua, maastoetsintöjä, savusukellusta, erilaisten sammutusvälineiden käyttöä ja lentokonetyyppien rakenteita. Raahasimme painavia, velttoja, luonnollisen kokoisia kuminukkeja ulos savun täyttämistä metallilieriöistä ja kuuntelimme mehukkaita tarinoita palavien rakennusten ja räjähtävien lentokoneiden vaaroista. Majoituimme lentoaseman alueelle parakkeihin, joissa oli kahden hengen huoneet.

Palomieskoulutuksen aika olisi voinut olla kivaakin, jos henki ei olisi ollut niin avoimen ”militaristista”, armeijaa jäljittelevä. Meillä oli natsoista riisutut, huonosti istuvat univormut. Aamulla asetuttiin riviin ja tarkastettiin, onko ylänappi kiinni. Palomestari piti pitkätukkaisille puheita siitä, kuinka palovaarallinen on pitkä tukka, ja ärtyi, kun väitimme vastaan, että hänen partansa se vasta palovaarallinen onkin.

Palomiehenä Tikkakosken lentoasemalla 1983-84

Neljän viikon jälkeen sain muutaman kaverin kanssa siirron Tikkakosken lentoasemalle, jossa vietin seuraavat yksitoista kuukautta eli siviilipalvelun loppuajan. Meitä oli noin kymmenen sivaripalomiestä. Teimme töitä kahdessa vuorossa. Työjaksotuksemme oli pitempi kuin kalenteriviikko, joten vapaat osuivat milloin millekin viikonpäiville.

Työtehtäviimme kuului päivystys nopean toiminnan paloautossa kiitoradan tuntumassa aina, kun lentokone nousi ja laskeutui. Pyöritimme lentoaseman puhelinpäivystystä muistaakseni aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Teimme kolalla lumitöitä niissä kohtaa, joihin ei päässyt koneella, ja poikkeuksellisen runsaana lumitalvena 1983-84 se veikin paljon aikaa. Hoidimme itse oman ruokahuoltomme, eli haimme läheisestä Luonetjärven varuskunnasta ruokamme, siivosimme jälkemme ja palautimme seuraavana päivänä likaiset astiat varuskuntaan. Välillä meillä oli paloharjoituksia, joissa piti sammuttaa liekehtivä kerosiiniallas.  Yövyimme yhdessä lentoaseman siivessä 2-4 hengen huoneissa.

Monia meitä vaivasi lentokentällä tunne, että vaikka olimme kieltäytyneet armeijasta, meidät oli valjastettu epäsuorasti sen käyttöön. Tikkakosken lentokenttä oli ns. kaksoiskenttä, jossa kiitorata erotti meidän siviilipuolemme vastakkaisesta ilmavoimien yksiköstä. Toimimme myös ilmavoimien palokuntana. Heillä väitettiin olevan oma erillinen palokunta, mutta emme koskaan nähneet minkäänlaista merkkiä sen olemassaolosta. Aina kun laskeutuvassa ilmavoimien koneessa ilmoitettiin olevan mahdollisia riskitekijöitä, kiitoradan reunalla seisovassa paloautossa istui sivareita, ei varusmiehiä. 

Tunne siitä, että olin joutunut puolustusvoimien ”hyväksikäyttämäksi”, radikalisoi minua ja vei minut sivarin jälkeen aseistakieltäytyjätoimintaan.

Aseistakieltäytyjäaktivisti

Jossakin vaiheessa sivariaikaani kävin Siviilipalvelusmiesliiton (nykyinen Aseistakieltäytyjäliitto) tilaisuudessa. Päädyin Jyvässeudun aseistakieltäytyjäseura ry:n puheenjohtajaksi.

Sittemmin tieni johti Aseistakieltäytyjäliiton hallitukseen ja sen monivuotiseksi aktivistiksi.

Siviilipalvelusmiesten liike oli radikalisoitumassa tuohon aikaan. Liikkeellepaneva tekijä oli Pertti Haaparannan joutuminen vankeuteen alkuvuodesta 1984. Haaparanta ei ollut varsinainen totaalikieltäytyjä, vaan hänen siviilipalvelushakemuksensa oli hylätty tutkintalautakunnassa.

Haaparannan tapaus kuohutti mieliämme voimakkaasti sivarini jälkipuoliskolla. Aseistakieltäytyjäliittoon kertyi ympäri Suomea meitä vihaisia nuoria miehiä.

Aktivismivuosieni merkkipaaluja totaalikieltäytyjä Lassi Kuritun nälkälakkokampanja helmikuussa 1986. Olin aktiivisesti mukana Kuritun tukiryhmässä. Kampanja löi läpi iltalehdissä ja täytti meidät voitontahdolla. 

Sittemmin totaalikieltäytyjiä ja nälkälakkoja oli paljon. Nälkälakot päättyivät säännönmukaisesti siihen, että presidentti armahti nälkälakkoilevan totaalikieltäytyjän, ja hän pääsi vapaalle. Totaalikieltäytyjien sanoma oli, että Suomessa pitää lakkauttaa asevelvollisuus ja mieluiten koko armeija.

Viimeinen nälkälakkokampanja, jossa olin mukana, oli keväällä 1990 kolmen miehen yhteistempaus. Presidentti Mauno Koivisto päätti antaa poikien paastota. Heidät pantiin lähiomaisten suostumuksella letkuihin reilun kuukauden nälkälakon jälkeen, kun he olivat menettäneet tajuntansa. Nälkälakkoilijoihin vedottiin, että he lopettaisivat itsetuhoisan kampanjansa, mutta turhaan.

Vuosien 1986-90 totaalikieltäytyjien nälkälakkoepidemiassa oli jälkeenpäin ajatellen jokin pelottavan itsetuhoinen pohjavire. Minulla oli jo tuolloin sellainen tunne, että asevelvollisuuden vastustaminen ei ole järkevä syy tappaa itseään, ei ainakaan Suomessa. Tätä ajatusta oli kuitenkin vaikea sanoa ääneen, kun oli itse ollut mukana laukaisemassa totaalikieltäytyjäliikettä.

Kävin tervehtimässä vangittuja totaalikieltäytyjiä, nälässä olevia ja niitä, jotka hyväksyivät vankeutensa. Niillä kiertueilla tulivat tutuiksi useimmat suomalaiset vankilat, tai ainakin niiden tapaamistilat.

Kun siviilipalvelusmieskoulutus startattiin 1987, minut palkattiin Aseistakieltäytyjäliitolle osa-aikaiseksi kouluttajaksi. Kiertelin aktiivisesti kouluttajana sivarikoulutuspaikoilla 1987-90, käytännössä freelancer-pohjalla. Sillä kiertueella tulivat tutuiksi suomalaiset kansanopistot Karjaalta Inarille. Koulutukseni aiheita olivat mm. ”Siviilipalvelusmiehen oikeudet ja velvollisuudet”, ”Aseistakieltäytymisen historia” ja ”Suomen turvallisuuspolitiikka” (sivarin näkökulmasta katsottuna).

1980-luvun loppuvuosina kirjoitin kirjaa ”Aseistakieltäytyjän maailma”, jonka Aseistakieltäytyjäliitto julkaisi 1989.

Vetäydyin aseistakieltäytyjäaktivismista vuonna 1990. Tapahtumantäyteisten aktivistivuosien jälkeen olin väsynyt ja jossakin määrin loppuunpalanut.  

Kansainvälistä sivarimeininkiä

Osallistuin aktivistivuosinani myös kansainvälisiin kampanjoihin niiden maiden aseistakieltäytyjien puolesta, joissa tilanne oli vielä vaikeampi kuin Suomessa. Ensimmäinen tukikohteeni oli Etelä-Afrikan tasavalta. Siellä valkoiset nuoret apartheidin vastustajat kieltäytyivät lähtemästä taistelutoimiin miehitettyyn Namibiaan tai mustiin townshipeihin. Luonani yöpyi useampaan kertaan eteläafrikkalaisia aseistakieltäytyjäpakolaisia, jotka tekivät ulkomaankiertueita apartheidia vastaan ; ensimmäinen kerta oli 1987.

Venäjäntaitoisena sain vuonna 1988 yhteyden neuvostoliittolaiseen Doverie-aseistakieltäytyjäverkostoon. Doverie (suomeksi Luottamus) oli saanut alkunsa, kun jotkin neuvostonuoret alkoivat kieltäytyä julkisesti armeijasta vuodesta 1983 lähtien. Perusteena heillä oli Neuvostoliiton valloitussota Afganistanissa. Aseistakieltäytyjien kohtelu oli karua – monet yksinkertaisesti napattiin kadulta ja vietiin pariksi vuodeksi suljettuihin psykiatrisiin osastoihin. Heille annettiin sulfasiini-nimistä seerumia, joka aiheutti henkisiä pelko- ja tuskatiloja. Se oli neuvostojärjestelmän suosima kidutuskeino toisinajattelijoita kohtaan.

Kävimme 1988-89 pari kertaa Moskovassa, salakuljetimme sinne kiellettyjä kirjoja ja tapailimme nuoria ja vanhoja neuvostojärjestelmän vastustajia. Mieleeni on jäänyt erityisesti laitakaupungin kommunalkassa, yhteisasuntolassa tapaamamme Vladimir Skvorski, joka oli syyskuussa 1989 juuri vapautunut elämänsä toisesta kymmenen vuoden vankileirituomiosta.

Skvorski puhui niin paksua vankilaslangia (blat), että meillä piti olla tulkki hänen ymmärtämisekseen. Ensimmäiset kymmenen leirivuotta hänelle oli tullut 1968 Tshekkoslovakian miehityksen vastaisen mielenosoituksen järjestämisestä Punaisella torilla – mielenosoitukseen osallistui huikeat seitsemän henkeä. Toinen kymmenen vuotta oli tullut 1979 laittoman SMOT-ammattiliiton organisoimisesta. KGB-johtaja Juri Andropov lamautti tämän ammattiliiton urkinnalla ja vangitsemisilla, mutta sen puolalainen sisarjärjestö Solidarnosc onnistui tekemään vallankumouksen Skvorskin pidätystä seuranneena vuotena 1980.

Meidän riemuvuotemme oli 1989, kun Berliini muuri ja Itä-Euroopan sosialismi romahtivat väkivallattomien kansannousujen edessä. Tapahtumasarjaa täydensi Neuvostoliiton lähes veretön hajoaminen kiihkeinä elokuun päivinä 1991. Vallankaappauksen tehnyt Janajevin juntta määräsi varusmiehet ampumaan mielenosoittajia. Nämä kieltäytyivät, juntta erosi, ja brutaali imperiumi hajosi aseettomien joukkojen rauhanomaiseen vastarintaan.

Me sivarit olimme lopettaneet kylmän sodan, ja minä olin ollut mukana tässä historiallisessa projektissa. Tästä huippuhetkestä alkoi sitten aatteeni alamäki.

Aseistakieltäytyjän ideologia...

Aseistakieltäytymisideologiani nojasi oppiin, jonka mukaan sota oli ydinaseiden aikakaudella vanhentunut puolustautumiskeino. Perinteinen sodankäynti oli käynyt mahdottomaksi erityisesti Euroopassa, jonne oli kasattu valtavat ydinasearsenaalit. Jos Euroopassa alkaisi tavanomainen sota, se eskaloituisi väistämättä ydinsodaksi.

1980-luvulla tämä oli yleinen käsitys länsieurooppalaisessa rauhanliikkeessä. Se oli tiivistetty riippumattoman rauhanliikkeen ideologin Edward Thompsonin END-julkilausumaan 1980 (European Nuclear Disarmament).

Kannatin aseellisen maanpuolustuksen korvaamista väkivallattomalla siviilivastarinnalla. Suuri idolini oli Mahatma Gandhi. Ajatuksenjuoksuni oli, että ainoa taho, jolla voisi olla intressiä hyökätä Suomeen, on Neuvostoliitto ja sen seuraajavaltio Venäjä. Omat Venäjä-kokemukseni olivat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että venäläiset eivät halua sotaa, ja että he eivät hyväksyisi Suomen miehitystä.

Ideologiani sai ensimmäisen iskunsa 1991, kun Jugoslavian hajoamissodat alkoivat. Tapahtui se, minkä ei ollut pitänyt olla mahdollista : Euroopassa käytiin laajamittaista tavanomaista sotaa. Ideologista kriisiäni pahensi Bosnian sota ja Sarajevon piiritys 1992-95. Vaistonvaraisesti oikeimmalta ratkaisulta tuntui, että meidän eurooppalaisten pitäisi rientää aseellisesti auttamaan ahdingossa olevia bosnialaisia.

Uskoni aseettomaan siviilivastarintaan palautui ensimmäisen Tshetshenian sodan vuosina 1994-96. Venäjän presidentti Boris Jeltsin yritti valloittaa itsenäistyneen Tshetshenian, joka puolustautui raivokkaasti. Kotirintamalla Jeltsin sai vastaansa Sotilaiden äitien liikkeen, joka kampanjoi aktiivisesti sotaa vastaan ja yllytti nuorisoa kieltäytymään ja karkaamaan Venäjän armeijasta. Liikkeestä tuli Venäjällä suosittu, se sai valtavaa julkisuutta, ja lopputuloksena oli Venäjän nolo vetäytyminen Tshetsheniasta.

...romahtaa

Toinen Tshetshenian sota alkoi 1999 ja romutti aseistakieltäytyjäideologiani. Venäjän uusi johtaja Vladimir Putin ei toistanut edeltäjänsä virheitä. Hän piti tärkeimmät tiedotusvälineet kontrollissa ja kykeni demonisoimaan tshetsheenit venäläisten silmissä. Sotaretki ei romahduttanut hänen kansansuosiotaan vaan päinvastoin varmisti hänen valintansa presidentiksi 2000. Luottamukseni Venäjän kansan rauhanomaisuuteen sai kolahduksen. 

Joskus toisen Tshetshenian sodan alkuvuosina kirjoitin Aseistakieltäytyjäliittoon kirjeen, jossa ilmoitin eroavani yhdistyksestä, koska en enää uskonut sen tavoitteisiin ja olin siirtynyt kannattamaan Suomen aseellista maanpuolustusta.

Jo näinä vuosina pohdin myös, pitäisikö minun ottaa seuraava looginen askel ja ruveta kannattamaan NATOa. En ruvennut tähän kahdesta syystä. Ensinnäkin Venäjän armeija tupeloi sen verran raskaasti Tshetsheniassa, että Suomi ei olisi selvästikään tarvinnut NATOa sen torjumiseen, jos ”ne” olisivat tulleet ”tuosta yli”. Toiseksi NATOn johtavan valtion johtoon nousi 2001 George W. Bush, jonka liittolainen en todellakaan halunnut olla.

Kesällä 2014 Venäjä miehitti Krimin niemimaan ja käynnisti sodan Itä-Ukrainassa. Seuraavana keväänä olin vihreiden ehdokkaana eduskuntavaaleissa, heikohkolla menestyksellä. Vaalikampanjani aikana ilmoittauduin  NATOn kannattajaksi, vastoin oman puolueeni enemmistön kantaa.

Ideologinen tieni on ollut pitkä ja kiemurainen. En kannata enää nuoruuteni aatteita. Mutta en myöskään halua katua enkä hävetä niitä. Toimin silloin parhaan käytettävissä olevan tietoni ja ymmärrykseni mukaan. Ja meidän porukkahan kaatoi sentään Berliinin muurin, Neuvostoliiton ja kylmän sodan.

Lisää aiheesta :

Aseistakieltäytyjän maailma. Kirjoittamani opas ja käsikirja aseistakieltäytyjälle. Julkaissut Aseistakieltäytyjäliitto 1989

Euroopan kriisi 2014. Kooste turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä facebook-päivityksiäni huhti-syyskuulta 2014. http://viherpesula.blogspot.fi/2015/11/euroopan-kriisi-2014.html