Seinäjoen arabikevät

Pääsin katsomaan Seinäjoen arabikevät -dokumenttielokuvan Suomen ensi-iltaa. Paikka oli Kino Jalasjärvi ja järjestäjä Vaasan vaalipiirin vihreät. 

Elokuva on herättänyt rajua julkista keskustelua. YLE on ollut rahoittamassa elokuvaa mutta epäröi nyt, voiko se esittää sitä kanavillaan. Syynä mm. arvio, että elokuvassa painottuvat ”islamofobiset näkökulmat”.

Vaasan vaalipiirin vihreät päätti katsoa elokuvan ottaakseen siihen kantaa, ja tapahtumasta tehtiin julkinen. Paikkakin järjestyi : vihreä kansanedustajaehdokas Mikko Jokipii lupautui esittämään sen omistamassaan Kino Jalasjärvessä. Elokuvateatteri sijaitsee nimensä mukaisesti Jalasjärven keskustassa, 34 kilometrin päässä Seinäjoelta.

Itse osuin paikalle sattumalta : olin esityspäivänä kuskina ja roudarina vihreän kansanedustajaehdokkaan Tuula Närvän kampanjakierroksella Jurva-Jalasjärvi-akselilla.

Vihreät ja Suomen Sisu yksimielisiä : hyvä elokuva

Tunnelma elokuvan alussa oli latautunut. Elokuvateatteri oli täynnä, mikä ilmeisesti oli hieman outo tilanne teatterin pyörittäjille. Yleisöstä suuri osa oli vihreitä ja suuri osa Suomen Sisun jäseniä.

Elokuvan jälkeen salin eteen tulivat ohjaaja Matti Reinikka sekä elokuvan päätähdet, irakilainen Shihab ja suomalainen Antti-Jussi. Shihab tuli Suomeen turvapaikanhakijana 2015, päätyi Seinäjoen vastaanottokeskukseen, sai turvapaikan, kävi kotoutumiskoulutuksen ja on tällä hetkellä töissä Seinäjoen SOL:lla ja odottaa tietoa, hyväksytäänkö hänet Sedulle lähihoitajakoulutukseen.

Antti-Jussi on Suomen Sisun ja Rajat kiinni -liikkeen aktivisti Seinäjoella. Vuonna 2015 hän organisoi Seinäjoella katupartioita ja piti kiihkeitä puheita maahanmuuton ja islamin uhasta.

Kino Jalasjärven salissa käytiin kiihkeä mutta pääosin asiallinen keskustelu hyvin erilaisten osapuolten kesken. Yhdestä asiasta osapuolet olivat suurin piirtein yksimielisiä : elokuva oli hyvä, ja YLEn pitäisi esittää se.

Shihab ja Antti-Jussi

Seinäjoen arabikevät kertoo turvapaikanhakijoiden elämästä SPR:n vastaanottokeskuksessa. Paikka on täynnä nuoria miehiä, joille keskuksen johtaja muodostuu ehkä jonkinlaiseksi isähahmoksi. Hän toistaa uudelleen ja uudelleen, että nuorten miesten on omaksuttava suomalaisen kulttuurin perussäännöt. 

Kun bikinikausi 2016 lähestyy, johtajan puheet muuttuvat kiihkeämmiksi : hän korostaa miehille, että heillä ei ole varaa mokailla naisten kanssa. Ei viheltelyjä. Ei huuteluja. Ei kähmintää. Ei raiskauksia.

Toisaalta kuvataan Suomen Sisua ja Seinäjoen katupartoita. Nahkatakkiset nuoret miehet kulkevat kaduilla ja ihmettelevät, missä niitä ”matuja” oikein on. He grillaavat sikaa toritapahtumassa ja laulavat Maamme-laulua porealtaassa.

Ohjaaja Matti Reinikkaa täytyy onnitella onnistuneesta päähenkilöiden valinnasta. Shihab on äärimmäisen sympaattinen kaveri, jolla on valtava halu kotoutua Suomeen. Hän on peloton ja tekee aloitteen tapaamisesta Suomen Sisun edustajien kanssa.

Shihab kertoo rehellisesti, että turvapaikanhakijoiden joukossa on hyviä ja pahoja ihmisiä ja niinsanottuja turvapakkaturisteja. Elokuvasta käy ilmi vastaanottokeskuksen asukkaiden olevan varmoja, että heidän joukossaan on ISIS:n ja Irakin väkivaltaisten sunni- ja shiamilitioiden soluttamia edustajia. Epäselväksi kuitenkin jää, oliko heitä siellä todella. 

Nämä Shihabin lausunnot vaikuttivat osaltaan siihen, että maahanmuuton vastaisissa piireissä tämän elokuvan nähtiin kertovan ”totuuden pakolaisista”.

Myös Antti-Jussi on ohjaajalta hyvä valinta. Suomen Sisua on helppo demonisoida, mutta Antti-Jussi osoittautuu aika inhimilliseksi tyypiksi, jonka motiivina on aito muukalaisten pelko. Sellainen hän oli myös livenä Jalasjärvellä, kaikkine puutteineen ja rajoituksineen. Antti-Jussi pääsee hyvin ääneen elokuvassa. Hän on aidosti maahanmuutto- ja islaminvastainen, eikä häntä esitetä hirviönä. Tämä saattaa olla syy siihen, että jotkut kokevat elokuvan islamofobisena.

Matti Reinikan ristipaineet

Kino Jalasjärven esityksessä useimmat vihreät taisivat kokea minun laillani, että elokuva kertoo turvapaikanhakijoista lämmöllä ja myönteisesti. Samoin useimmat Rajat kiinni -tyypit taisivat kokea, että elokuva kertoo totuuden maahanmuuton vaaroista ja islamin uhasta. Ohjaaja Matti Reinikka on tehnyt harvinaisen suorituksen. 

Epäilemättä Reinikka on ollut kovassa ristipaineessa sukkuloidessaan elokuvan teon aikaan kahden hyvin erilaisen maailman välillä. Hän näyttää kallistuneen prosessin aikana ainakin jossain määrin Rajat kiinni -liikkeen puolelle. Siitä kertovat hänen julkiset yhteydenottonsa brittiäärioikeiston yhteen johtohahmoon, Tommy Robinsoniin. Nämä yhteydenotot lienevät taas yksi syy, miksi YLE harkitsee, voiko se esittää elokuvaa.

Reinikka kertoi Jalasjärvellä, että hän suunnittelee seuraavaa elokuvaansa muslimeista, jotka ovat hylänneet islamin. Tämä teema nousee esiin vahvasti Seinäjoen arabikeväässä. Tavattuaan Shihabin Antti-Jussi kokee tarvetta tavata lisää väkeä sieltä toiselta puolelta, mutta samalla hän haluaa säilyttää lukkiutuneen kantansa islamiin. Ratkaisuksi tulevat ihmiset, jotka ovat luopuneet islamista, puhuvat nyt julkisesti ja kiihkeästi sitä vastaan ja kokevat sen vuoksi uhkauksia ja vainoja muslimien taholta.

Luopiot ja totuus islamista

Islamista luopuneita ihmisiä esitellään Seinäjoen arabikevät -elokuvassa peräti kolme. Heistä tunnetuin on ruotsalainen somalinainen Mona Walter, jonka Rajat kiinni -liike kutsuu kertomaan ”totuutta islamista” ja joka pääsee hyvin ääneen Seinäjoen arabikevät -elokuvassa.

Jalasjärvellä ohjaaja Reinikka kertoi, että hän ei ole saanut enää yhteyttä Mona Walteriin. Reinikka arveli, että Walter on siirtynyt tappouhkausten vuoksi piileskelemään – tai että hänet on siepattu.

Ovatko islamista luopuneet oikeita henkilöitä kertomaan totuutta tästä uskonnosta? Sama kysymys voidaan esittää uskosta luopuneista jehovantodistajista tai vaikkapa lestadiolaisista. Kysymys on minulle henkilökohtainen, koska olen kasvanut lestadiolaiskodissa ja luopunut nuorena lestadiolaisuudesta.

Aivan epäilemättä uskosta luopuneet puhuvat pääosin totta. Islamin piirissä esiintyy raakaa naisen sortoa, katolisen kirkon piirissä pedofiliaa, ja lestadiolaisten piirissä monet naiset uupuvat synnytysten taakan alle. Jos nämä synkät piirteet esitetään koko totuutena, menetetään kuitenkin kokonaiskuva.

Voin sanoa omastani ja sukulaisteni kokemuksesta, että lestadiolainen yhteisö on lämminhenkinen, ja ihminen voi saada sieltä vaikeassa elämäntilanteessa sellaista tukea, joka on harvinaista yhteisön ulkopuolella. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö lestadiolaisia naisia näänny synnytystaakan alle.

Samoin voin sanoa omasta kokemuksestani, että suurin osa Suomessa asuvista muslimeista on normaalia väkeä, joka haluaa opiskella, työllistyä ja tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Suurin osa haluaa, että heidän lapsensa hankkivat paremman koulutuksen kuin isä ja äiti, ja pääsevät elämässä eteenpäin. 

Muslimiperheet ovat suomalaisiin verrattuna keskimäärin konservatiivisempia ja patriarkaalisempia, mutta useimmissa perheissä mietitään miehen, naisen ja lapsen asemaa uusiksi nyt, kun ollaan uudessa yhteiskunnassa. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että monien musliminaisten ja -lasten elämää varjostaa väkivaltainen ja sadistinen perheenpää – kuten muuten myös monien suomalaisnaisten ja -lasten elämää.

Uskosta ja ylipäätään ideologiasta luopuneiden kokemukset ovat tärkeitä, koska ne tuovat esiin uskonnon ja ideologian pimeitä varjopuolia. Niitä ei pidä vähätellä eikä kieltää. Niitä pitää tuoda julki. 

Mutta ne eivät kerro koko totuutta uskonnosta ja ideologiasta. Toivon, että Matti Reinikka pitää tämän mielessään tehdessään seuraavaa elokuvaansa. Silloin pääsemme nauttimaan yhtä rosoisesta ja inhimillisestä elokuvasta kuin Seinäjoen arabikevät.