Kalifornialaisen Kim Stanley Robinsonin suomentamaton sci-fi-romaani
Aurora (2015) kertoo kuvitteellisesta
tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta matkaa tähtiin : toiseen aurinkokuntaan
lähetetään avaruusalus joskus 2500-luvulla.
Robinsonin edellisessä (myöskin suomentamattomassa) romaanissa 2312 kuviteltiin hieman lähempänä nykypäivää oleva tulevaisuus, jossa ihminen on levittäytynyt meidän aurinkokuntaamme, mutta tähdet ovat edelleen toivottoman kaukana.
Uudessa romaanissa on siis siirrytty ajassa eteenpäin, ja tähtimatkailua yritetään nyt tosissaan. Tulos ei aivan vastaa odotuksia.
Lapsuuden sankari ja avaruuden valloitus
Minun lapsuuteni sankari oli Neil Armstrong, amerikkalainen astronautti ja ensimmäinen ihminen joka käveli Kuun pinnalla (1969, kun olin 8-vuotias). Kasvoin ikäluokkani pikkupoikien tavoin ajattelemaan, että nyt, kun ihminen on tutkinut ja asuttanut koko Maan, seuraava haasteemme on avaruus.
Koimme olevamme samassa tilanteessa kuin 1400-luvun eurooppalaiset katsellessaan lännessä levittäytyvää Atlanttia. Sinne pitää mennä, koska se on siinä.
Avaruuden tutkimisen ja asuttamisen ajateltiin 1960-luvulla olevan mission possible. Oli muotia kuvitella, millainen olisi maailma tulevaisuudessa, maagisena vuonna 2000. Yleensä oletettiin, että ihminen olisi siihen mennessä perustanut siirtokunnat vähintäänkin Kuuhun ja Marsiin. Turistimatkat näihin kohteisiin olisivat vuonna 2000 jo aivan arkipäivää.
No, me jälkiviisaat tiedämme että ihan näin helppoa tämä ei ollut.
Perussyy, miksi marssi avaruuteen hidastui 1970-luvulla, oli taloudellinen. Sinne meneminen maksaa valtavasti rahaa. Tuottoja tulee – ehkä – joskus, mutta tuskin sen sukupolven aikana, joka maksaa alkuinvestoinnin. Poikkeuksena on ehkä Maan kiertorata, joka on saatu melko hyvin tuotteistettua sotilastiedustelun, sääpalvelun, matkapuhelinverkon ja internetin käyttöön (tässä aikajärjestyksessä).
Robinsonin edellisessä (myöskin suomentamattomassa) romaanissa 2312 kuviteltiin hieman lähempänä nykypäivää oleva tulevaisuus, jossa ihminen on levittäytynyt meidän aurinkokuntaamme, mutta tähdet ovat edelleen toivottoman kaukana.
Uudessa romaanissa on siis siirrytty ajassa eteenpäin, ja tähtimatkailua yritetään nyt tosissaan. Tulos ei aivan vastaa odotuksia.
Lapsuuden sankari ja avaruuden valloitus
Minun lapsuuteni sankari oli Neil Armstrong, amerikkalainen astronautti ja ensimmäinen ihminen joka käveli Kuun pinnalla (1969, kun olin 8-vuotias). Kasvoin ikäluokkani pikkupoikien tavoin ajattelemaan, että nyt, kun ihminen on tutkinut ja asuttanut koko Maan, seuraava haasteemme on avaruus.
Koimme olevamme samassa tilanteessa kuin 1400-luvun eurooppalaiset katsellessaan lännessä levittäytyvää Atlanttia. Sinne pitää mennä, koska se on siinä.
Avaruuden tutkimisen ja asuttamisen ajateltiin 1960-luvulla olevan mission possible. Oli muotia kuvitella, millainen olisi maailma tulevaisuudessa, maagisena vuonna 2000. Yleensä oletettiin, että ihminen olisi siihen mennessä perustanut siirtokunnat vähintäänkin Kuuhun ja Marsiin. Turistimatkat näihin kohteisiin olisivat vuonna 2000 jo aivan arkipäivää.
No, me jälkiviisaat tiedämme että ihan näin helppoa tämä ei ollut.
Perussyy, miksi marssi avaruuteen hidastui 1970-luvulla, oli taloudellinen. Sinne meneminen maksaa valtavasti rahaa. Tuottoja tulee – ehkä – joskus, mutta tuskin sen sukupolven aikana, joka maksaa alkuinvestoinnin. Poikkeuksena on ehkä Maan kiertorata, joka on saatu melko hyvin tuotteistettua sotilastiedustelun, sääpalvelun, matkapuhelinverkon ja internetin käyttöön (tässä aikajärjestyksessä).
Marsissa ilman avaruuspukua
Alussa myös Robinson uskoi ihmiskunnan mahdollisuuksiin levittäytyä nopeasti avaruuteen, muokata vierasta ympäristöä ja sopeutua siihen. Suomentamattomassa Mars-trilogiassa (Red Mars, Blue Mars, Green Mars 1993-96) ihminen kolonisoi Marsin ja muokkaa siitä maankaltaisen planeetan parissa vuosisadassa (2000-2100-luvuilla). Romaanissa 2312 ihmiset kulkevat Marsin pinnalla vapaasti, ilman avaruuspukuja ja hengityslaitteita.Aurorassa edistysoptimismi on kadonnut. Marsin pinta on vielä 2800-luvullakin ihmiselle myrkyllinen, ja sen koloniat ovat ympäristöstään eristettyjä, suljettuja ekosysteemejä. Marsin muuttamisen maankaltaiseksi ennustetaan kestävän vähintään 4000 vuotta.
Epäilemättä Mars-tutkimuksen uudet tulokset ovat vieneet pohjan Robinsonin optimismilta - hän pyrkii pohjaamaan romaaninsa tuoreimpaan saatavilla olevaan tieteelliseen tietoon.
Suljettu ekosysteemi tuhoutuu
Aurorassa maailmankaikkeus on käsittämättömän iso ja tyhjä. Maapalloa lähinnä olevat eksoplaneetat, joille ihmisen saattaisi olla mahdollista asettua asumaan, sijaitsevat 12 valovuoden päässä. Avaruusalusta ei ole teknisesti eikä taloudellisesti järkevää kiihdyttää yli kymmenesosaan valon nopeudesta, joten kiihdytys- ja jarrutusvaiheineen pelkkä menomatka uuteen maailmaan kestää 160 vuotta.
Haasteena on luoda avaruusaluksesta ekosysteemi, joka on eristetty vihamielisestä kosmisesta ympäristöstä ja kestää koko pitkän matkan ajan, ilman mahdollisuutta saada apua Maasta. Tähän systeemiin pitää sulloa riittävä geenivaranto, eli parituhatta ihmistä, sekä heidän tarvitsemansa ravinnonkasvatusjärjestelmät. Olosuhteet muistuttavat lähinnä säilykepurkkia.
Haasteena on luoda avaruusaluksesta ekosysteemi, joka on eristetty vihamielisestä kosmisesta ympäristöstä ja kestää koko pitkän matkan ajan, ilman mahdollisuutta saada apua Maasta. Tähän systeemiin pitää sulloa riittävä geenivaranto, eli parituhatta ihmistä, sekä heidän tarvitsemansa ravinnonkasvatusjärjestelmät. Olosuhteet muistuttavat lähinnä säilykepurkkia.
Matkaanlähtijöiden haaveena on, että perillä voidaan luoda lyhyessä ajassa maankaltainen maailma, jossa ihmiset voivat kulkea vapaasti ilman avaruuspukuja. Perille saapuessaan heidän jälkeläisensä saavat todeta, että tämä haave murskaantuu nopeasti ja julmasti. Edessä on tuhansien vuosien kituminen taivaankappaleiden pinnoille rakennetuissa keinoympäristöissä, jotka eivät paljon poikkea avaruusaluksen säilykepurkista.
Keinotekoinen ekosysteemi on hyvin haavoittuva. Sen geenivaranto voi supistua kohtalokkaasti jonkin onnettomuuden vuoksi. Siinä ei ole pahan päivän varaa, jos jokin asia ei sujukaan ennakoidusti. Suljetussa systeemissä mikrobievoluutio etenee räjähdysmäisen nopeasti ja uhkaa tuhota koko systeemin.
Retkikunta on lukuisia kertoja tuhon
partaalla, ja pahimmillaan avaruusaluksessa on nälänhätä. Kirjan loppupuolella todetaan pahaenteisesti, että uudesta uljaasta siirtokunnasta ei ole tullut ainuttakaan elonmerkkiä Maan päälle vuosikymmeniin. Järjettömän kallis, satoja vuosia kestänyt projekti näyttää rauenneen tyhjiin ja aiheuttaneen vieraan aurinkokunnan ensimmäisen humanitaarisen katastrofin.
Kotona paras
Kim Stanley Robinson tunnetaan ekologiasta kirjoittavana kirjailijana, joka yrittää tosissaan kuvitella, millainen on ihmiskunnan tulevaisuus lähivuosisatoina. Häntä arvostaa amerikkalaisen vihervasemmiston guru Naomi Klein, ja häntä on verrattu toiseen ekologisen scifin suureen nimeen, Ursula K. LeGuiniin. Maineensa hän loi jo 1980-luvulla Three Californias -trilogiallaan, jossa kuvitellaan rajun ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevaisuuden Kaliforniaan.
Ympäristöväen iskulause on ollut vuosikymmenien ajan, että meillä ei ole varaplaneettaa, jos mokaamme elämän tällä omallamme. Robinson kehittelee tätä teemaa.
Auroran romaanihenkilö Euan pohtii ns. Fermin paradoksia : jos avaruudessa on älyllistä elämää, niin miksemme ole jo kuulleet mitään merkkiä siitä?
"Siinä on ehkä syy, miksi emme ole kuulleet piippausta mistään päin. Kyse ei ole vain siitä, että maailmankaikkeus on niin iso, mitä se kyllä on. Se on pääsyy. Mutta on toinenkin asia : elämä on planetaarinen juttu. Se alkaa planeetalla ja on osa sitä planeettaa. Se on ehkä jotain mitä vesiplaneetat tekevät. Mutta se kehittyy elämään siellä missä se on. Niinpä se voi elää vain siellä, koska siellä se kehittyikin. Siellä on sen koti. Joten Fermin paradoksiin on vastaus : siihen mennessä, kun elämä on kehittynyt riittävän fiksuksi poistumaan kotiplaneetaltaan, se on liian fiksu että se haluaisi poistua. Koska se tietää että homma ei toimi. Niinpä se jää kotiin. Se nauttii siitä että saa olla kotona." (suomennos JT)
Robinsonin romaani päättyy siihen, että Maan päälle tulee joukko ihmisiä, jotka ovat viettäneet koko elämänsä säilykepurkissa nimeltä avaruusalus. Kokonainen elinkelpoinen planeetta on heille shokki : se on käsittämättömän iso, valo siellä räikeän kirkasta ja meteli sietämätöntä, ja siellä on niin paljon ihmisiä etteivät kaikki voi millään oppia tuntemaan kaikkia. "Maahanmuuttajien" ensimmäinen reaktio on paniikinomainen agorafobia, avaran paikan kammo.
Romaanin viimeisillä sivuilla yksi Maahan tulleista oppii viimein hyväksymään uuden planeettansa. Hän kahlaa kuumana kesäpäivänä alastomana Tyyneen valtamereen, kelluu siinä, antaa sen aaltojen kuljettaa itseään, ottaa aurinkoa rantahiekalla ja kuuntelee lokkien kirkunaa. Hän on tullut kotiin.
Matka halki mysteerin
Ympäristöväen iskulause on ollut vuosikymmenien ajan, että meillä ei ole varaplaneettaa, jos mokaamme elämän tällä omallamme. Robinson kehittelee tätä teemaa.
Auroran romaanihenkilö Euan pohtii ns. Fermin paradoksia : jos avaruudessa on älyllistä elämää, niin miksemme ole jo kuulleet mitään merkkiä siitä?
"Siinä on ehkä syy, miksi emme ole kuulleet piippausta mistään päin. Kyse ei ole vain siitä, että maailmankaikkeus on niin iso, mitä se kyllä on. Se on pääsyy. Mutta on toinenkin asia : elämä on planetaarinen juttu. Se alkaa planeetalla ja on osa sitä planeettaa. Se on ehkä jotain mitä vesiplaneetat tekevät. Mutta se kehittyy elämään siellä missä se on. Niinpä se voi elää vain siellä, koska siellä se kehittyikin. Siellä on sen koti. Joten Fermin paradoksiin on vastaus : siihen mennessä, kun elämä on kehittynyt riittävän fiksuksi poistumaan kotiplaneetaltaan, se on liian fiksu että se haluaisi poistua. Koska se tietää että homma ei toimi. Niinpä se jää kotiin. Se nauttii siitä että saa olla kotona." (suomennos JT)
Robinsonin romaani päättyy siihen, että Maan päälle tulee joukko ihmisiä, jotka ovat viettäneet koko elämänsä säilykepurkissa nimeltä avaruusalus. Kokonainen elinkelpoinen planeetta on heille shokki : se on käsittämättömän iso, valo siellä räikeän kirkasta ja meteli sietämätöntä, ja siellä on niin paljon ihmisiä etteivät kaikki voi millään oppia tuntemaan kaikkia. "Maahanmuuttajien" ensimmäinen reaktio on paniikinomainen agorafobia, avaran paikan kammo.
Romaanin viimeisillä sivuilla yksi Maahan tulleista oppii viimein hyväksymään uuden planeettansa. Hän kahlaa kuumana kesäpäivänä alastomana Tyyneen valtamereen, kelluu siinä, antaa sen aaltojen kuljettaa itseään, ottaa aurinkoa rantahiekalla ja kuuntelee lokkien kirkunaa. Hän on tullut kotiin.
Matka halki mysteerin
Kim Stanley Robinson on tavattoman monipuolinen kirjailija,
jonka tuotannossa pohditaan esimerkiksi keinoälyä, inhimillisen ajattelun
rakennetta, teknologisten ratkaisujen mahdollisuuksia ja poikkeavien
ihmisten tuomaa lisäarvoa ihmisyhteisölle. Luettelo hänen saamistaan
kirjallisuuspalkinnoista on uuvuttavan pitkä. Häntä ylistävät laatulehdet,
joille science fiction tuskin on ykkösteema.
Tätä taustaa vasten on surullista, että Robinsonin laajasta tuotannosta on suomennettu vain yksi romaani, tulevaisuuden Etelämantereen ekologista kriisiä kuvaava Antarktika vuonna 2000. Toivottavasti syy ei ole se, että hänen romaaninsa ovat monikerroksisia ja vaativia.
Tätä taustaa vasten on surullista, että Robinsonin laajasta tuotannosta on suomennettu vain yksi romaani, tulevaisuuden Etelämantereen ekologista kriisiä kuvaava Antarktika vuonna 2000. Toivottavasti syy ei ole se, että hänen romaaninsa ovat monikerroksisia ja vaativia.
Auroran ehkä runollisin kohtaus kertoo siitä, kuinka avaruusalutta ohjaava keinoäly kokee sitä ympäröivän kosmoksen :
"Tähtienvälinen aine on vilkas paikka. Tyhjä tila, lähes täydellinen tyhjiö, ei kuitenkaan aivan. Siellä on voimia ja atomeja, kenttiä ja ikuisesti vaahtoava kvanttikuohu, missä kvarkinkaltaiset lomittuneet hiukkaset syntyvät ja katoavat ja syöksyvät sisään ja ulos kymmenessä oletetussa ulottuvuudessa. Päällekkäisten universumien mutkikas kerrostuma, joista me (avaruusalukset, JT) emme aisti juuri mitään, ja vielä vähemmän nuo sisällämme nukkuvat ihmiset. Lento läpi aaveiden. Matka halki mysteerin." (suomennos JT)
Kim Stanley Robinsonin teoksia :
- Aurora. Suomentamaton. Julkaistu 2015.
- 2312. Suomentamaton. Julkaistu 2012.
- Antarktika. (Alkuteos Antarctica, 1997.) Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otava 2000.
- Täydellinen bibliografia, ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Kim_Stanley_Robinson_bibliography
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti