Suomen kielen synty, osa 4 : Suomesta tulee suomalainen

Tämä on neljäs ja viimeinen osa blogisarjastani Suomen kielen synty. Ensimmäinen osa oli Uralilaiset ja indoeurooppalaiset, toinen osa Mitä kieltä puhuivat savenvalajat ja kalliomaalaajat? , kolmas osa  Seiman ja Turbinon pronssikauppiaat. 

Suomi kuului uralilaisiin kieliin, jotka kaikki ovat lähtöisin yhdestä kielestä, kantauralista. Nykykäsityksen mukaan kantauralia puhuttiin vajaa 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua Uralin länsirinteillä. Sieltä se levisi pronssikautisten kauppiaiden ja soturien mukana itään ja länteen. Olen selostanut tätä tapahtumaa juttusarjani kolmannessa osassa Seiman ja Turbinon pronssikauppiaat.

Mutta miten Uralilla puhuttavasta kantauralista tuli Suomessa puhuttava suomen kieli? Ja mitä suomalaiset puhuivat ennen kuin he alkoivat puhua suomea?

Jatkuvuusteoria : olemme jääkauden metsästäjien jälkeläisiä

Ensimmäiset nykyihmiset tulivat Suomeen jääkauden jälkeen. Meillä ei ole geeninäytteitä näistä kaikkein varhaisimmista suomalaisista, koska maamme hapan maaperä on tuhonnut niin vanhat ihmisruumiit.

1980-luvulle tultaessa syntyi ns. jatkuvuusteoria : arkeologit pystyivät osoittamaan vakuuttavasti, että Suomea on asutettu yhtäjaksoisesti jääkauden päättymisestä lähtien. Me olemme niiden ihmisten jälkeläisiä, jotka muuttivat tänne kymmenentuhatta vuotta sitten. Tämä osa jatkuvuusteoriasta on edelleen yleisesti hyväksytty.

Jatkuvuusteorialla oli myös kielitieteellinen osa, jonka mukaan suomensukuisia kieliä olisi puhuttu Suomen maaperällä tuhansien vuosien ajan. Tätä teoriaa pidetään nykyisin vanhentuneena. Suomi ja sen sukulaiskielet ovat suhteellisen uusia tulokkaita Suomessa.

Vuosituhansien varrella tänne on muuttanut ja täältä on muuttanut pois jatkuvasti ihmisiä. Heidän kielensä ovat kuolleet, mutta heidän geeninsä elävät edelleen meissä. Suomalaista geeniperimää voisi verrata cocktailiin, johon on sekoitettu monia eri juomia. Kannamme geeneissämme muistoja kymmenentuhannen vuoden maahanmuuttohistoriasta.

Ensimmäinen aalto : jääkauden metsästäjät

Suomen kansan geneettisen cocktailin pohjakerroksena on siis jääkauden metsästäjä-keräilijä-kalastajaväestö. Se oli alun perin kotoisin Afrikasta ja tullut Eurooppaan noin 40 000 vuotta sitten. Matkan varrella siihen sekoittui muutama prosentti neanderthalilaisten, Euroopan alkuperäisasukkaiden geenejä.

Metsästäjä-keräilijät talvehtivat jääkauden ankarassa loppuvaiheessa Etelä-Euroopassa, usealla eri alueella. Jääkauden päätyttyä, vajaa 9000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, he lähtivät pohjoiseen. Suomeen heitä tuli ainakin Norjan ja Viron kautta. Muun Euroopan geeninäytteistä tiedämme, että he olivat tummia ja sinisilmäisiä ihmisiä.

Jääkauden jälkeiset metsästäjät puhuivat varmaan satoja eri kieliä, joista meillä ei ole mitään käsitystä. Näistä kielistä polveutuu todennäköisesti kaksi tärkeää kantakieltä : indoeurooppalainen kantakieli (puhuttiin noin 3000 e.a.a Etelä-Venäjällä ja Ukrainassa) ja kantaurali (puhuttiin noin 2000 e.a.a Uralin länsirinteillä). Niiden tytärkielet dominoivat nyky-Euroopan kielikarttaa.

Geneettisesti samaan ensimmäiseen aaltoon voitaneen laskea myös kampakeraamisen kulttuurin synnyttämä ihmisten liikehdintä. Suomeen tuli useassa aallossa uutta väkeä Venäjältä noin 5000-4000 e.a.a, ja he toivat mukanaan Uralin-kaukokaupan ja savenvaluun taidon. Nykyoletuksen mukaan heidän kielensä eivät olleet mitään tunnistettavaa sukua suomen kielelle.

Toinen aalto : Lähi-idän maanviljelijät

Eurooppalaisten toinen geneettinen kerrostuma koostuu Lähi-idän maanviljelijöistä, jotka levittäytyivät noin 7000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua Balkanille ja seuraavina vuosituhansina sieltä muualle Eurooppaan. 

Tämä asutusaalto pysähtyi aikanaan Itämeren etelärannoille, mutta sen geeniperintöä on tullut meihin myöhempien kansainvaellusten myötä. Alpeilta löydetty, muumioitunut ”jäämies Ötzi” (kuoli noin 3300 e.a.a) kuului aikanaan tähän muuttoaaltoon.

Ensimmäisten eurooppalaisten maanviljelijöiden geenit elävät edelleen kromosomeissamme, mutta heidän puhumansa kielet ovat kuolleet lähes täysin. Mahdollisesti nykypäivän baski polveutuu heidän puhumistaan kielistä.

Kolmas aalto : indoeurooppalaiset 

Kolmas geneettinen kerrostuma tulee arokansojen paimentolais-maanviljelijöistä ja hevosen kesyttäjistä. He levittäytyivät Etelä-Venäjältä ja Ukrainasta käsin Länsi-Eurooppaan noin 3300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Heidän geeniperintönsä näkyy voimakkaasti nykypäivän eurooppalaisissa, myös suomalaisissa.

Ukrainan paimentolaiset olivat pääosin jääkauden metsästäjien kaukaisia jälkeläisiä, mutta vuosituhannet arolla olivat muokanneet heille oman erityisen geeniperimänsä. Heillä ei esimerkiksi ollut laktoosi-intoleranssia niin kuin muilla euraasialaisilla. Vanhojen geeninäytteiden perusteella he ovat olleet pääosin vaaleita, sinisilmäisiä ja vaaleahiuksisia ihmisiä.

Kolmas aalto oli ensimmäinen indoeurooppalainen kansainvaellus. Indoeurooppalaiset kielet dominoivat nyky-Euroopan kelikarttaa lähes täysin.

Vasarakirveskansa

Indoeurooppalainen kansainvaellus rantautui myös Suomeen : maamme rannikoille tuli noin 3200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua vasarakirveskulttuuri (tunnetaan myös nimellä nuorakeraaminen kulttuuri).

Vasarakirveskansa tuli ilmeisesti meren yli Virosta. Se rakensivat asumuksikseen majoja pystypaaluista ja piti todennäköisesti kotieläimiä, ainakin vuohta. Heidän kielensä oli ehkä nykypäivän germaanisten, balttilaisten ja slaavilaisten kielten yhteinen kantamuoto.

Vasarakirveskansa kohtasi sisämaassa ”alkuperäisväestön” kulttuureja, jotka olivat kampakeramiikan perillisiä.

Kiukaisten kulttuuri - rannikon indoeurooppalaisia?

Noin 2300 ennen ajanlaskumme alkua vasarakirveskansa sulautui yhteen "alkuperäisväestön" kanssa. Tuloksena oli aivan uusi kulttuuricocktail, ns. Kiukaisten kulttuuri. Se vaikutti rannikkoalueilla Merenkurkusta Viipurinlahteen – karkeasti ottaen samoilla alueilla, joilla oli asunut aikaisemmin vasarakirveskansa ja joilla asustivat myöhemmin suomenruotsalaiset.

Emme tiedä, mitä kieltä itse Kiukaisten kulttuurissa puhuttiin. 1980-luvun jatkuvuusteoria oletti, että ”kiukaislaiset” puhuivat kantasuomea, eli suomen ja viron yhteistä kantakieltä. Tätä osaa jatkuvuusteoriasta pidetään nykyisin vanhentuneena. Heidän kielensä on saattanut yhtä hyvin olla indoeurooppalainen.

Tämänkin jälkeen Suomeen on tullut indoeurooppalaisia kieliä puhuvaa väkeä, useassa aallossa ja eniten Ruotsin suunnalta. Yksi muuttoaalto näyttää suuntautuneen Varsinais-Suomen rannikolle pronssikaudella, noin 1500-500 ennen ajanlaskumme alkua. Myös rautakaudella ja viikinkiaikana tänne muutti paljon ihmisiä nyky-Ruotsin alueelta – ja toisaalta Suomesta näyttää muuttaneen väkeä Ruotsiin. Viimeisessä suuressa muuttoaallossa sydänkeskiajalla, vajaa 1000 vuotta sitten, syntyi nykyinen suomenruotsalainen väestö. 

Indoeurooppalaisia kieliä on Suomen maaperällä puhuttu siis tuhansien vuosien ajan – itse asiassa kauemmin kuin suomensukuisia kieliä.

Neljäs aalto : suomensukuiset kansat

Neljäs geneettinen kerrostuma tulee idästä, Uralin ja Siperian suunnalta. Se näkyy vahvimmin Pohjois-Venäjällä ja Suomessa. Se näkyy erityisesti miespuolisen väestön Y-koromosomeissa, mikä viittaa naimattomien miesten muuttoliikkeeseen.

Vaikuttaa siltä, että tämä geeniperintö levisi länteen vuoden 2000 jälkeen ennen ajanlaskumme alkua, Seima-Turbino-ilmiön myötä. Tämän kulttuuri-ilmiön loi verkosto, johon kuului kauppiaita, pronssiseppiä, savenvalajia, maanviljelijöitä ja jonkinlaista soturiylimystöä.

Pronssikautinen Seima-Turbino-ilmiö syntyi noin 1900 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tämän monikulttuurisen verkoston yhteydenpitokieli oli todennäköisesti kantaurali, suomensukuisten kielten kantamuoto.

Ylä-Volgan alueella Seima-Turbino-ilmiötä kutsutaan myös tekstiilikeraamiseksi kulttuuriksi. Täällä tehtiin saviastioita, joiden pinnassa näkyy tekstiilipainanteita – kenties saviastiat valettiin tekstiilimuottiin. Väestö viljeli maata ja hoiti karjaa.

Tekstiilikeraamisessa kulttuurissa puhuttiin kantauralin läntisiä murteita, joista polveutuivat myöhemmin saamelaiset ja itämerensuomalaiset kielet.

Suomensukuiset saapuvat Suomeen

Tekstiilikeraaminen kulttuuri levisi Itä-Suomeen viimeistään 1700 vuotta ennen ajan laskumme alkua. Silloin tänne lienee tullut ensimmäisen kerran määrä ihmisiä, jotka puhuivat äidinkielenään suomensukuista kieltä. 

Tulokkaat kohtasivat kielellisesti ja etnisesti erittäin monimuotoisen maan : rannikolla puhuttiin indoeurooppalaista kieltä, sisämaan parhailla paikoilla kampakeraamisen kulttuurin perintönä syntyneitä kieliä ja syrjäisemmillä paikoilla kenties paleokieliä, jotka polveutuivat jääkauden jälkeisten muuttajien kielistä.

Uralilaiset kielet alkoivat toden teolla syrjäyttää näitä varhaisempia kieliä vasta rautakaudella, joka alkoi noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Seuraavan vuosituhannen kuluessa saamelaiset ja itämerensuomalaiset levittäytyivät yli maan.

Saamelaiset asuttivat Suomea

Läntisimmät uralilaiset kielet jakautuvat selvästi kahteen erilliseen ryhmään, saamelaisiin ja itämerensuomalaisiin kieliin.

Saamelaiskieliä ovat esimerkiksi tunturisaame, inarinsaame ja kolttasaame. Ne polveutuvat yhdestä kantakielestä, kantasaamesta. 

Nykyisin oletetaan että kantasaame syntyi nykyisen Venäjän alueella Laatokan eteläpuolella ja levisi sieltä Suomeen ajanlaskumme alun tienoilla (esim. Jaakko Häkkinen 2010). Saame levisi nopeasti pohjoiseen, Jäämeren rannoille, ja länteen Ruotsiin ja Norjaan. Ikivanhat paleokielet katosivat sen tieltä, kun niiden puhujat vaihtoivat kielekseen saamen.

Saamelaiskielten muinaisesta levinneisyydestä kertovat ennen kaikkea saamelaisperäiset paikannimet, joita löytyy kaikkialta Suomesta, klassisena esimerkkinä Espoon Nuuksio.

Nykyisin miellämme perinteiset saamelaiset poronhoitajiksi. Kantasaamen puhujissa oli kuitenkin monia elinkeinoja : he metsästivät, kalastivat, viljelivät maata, pitivät eläimiä ja kävivät kaukokauppaa. He osasivat valaa keramiikkaa, liikkua merellä ja käsitellä uutta metallia, rautaa.

Leväluhta - Merenkurkun saamelaiset

Vanhimmat Suomen mannermaalta eristetyt ihmisgeenit ovat Leväluhdan vainajilta Pohjanmaalta, suunnilleen ajalta 300-800 jälkeen ajanlaskumme alun. Muutama haploryhmä viittaa siihen, että Leväluhdan vainajat eivät olleet suomalaisia vaan saamelaisia. Pohjanmaan saamelaisperäinen paikannimistö tukee tätä oletusta.

Pohjanmaalta oli tuohon aikaan vilkkaat yhteydet Merenkurkun yli Ruotsiin. Jaakko Häkkinen olettaakin, että saamelaiset levittäytyivät Suomesta Ruotsiin meriteitse, Merenkurkun yli. Tuohon aikaan Pohjanmaa oli kansainvälisellä turkiskaupalla vaurastunut alue.

Saamelaiset työntyivät yhä kauemmaksi pohjoiseen, kunnes he saapuivat lopulta Jäämeren rannoille. Pohjoisessa he omaksuivat meidän vuosituhannellamme uuden, Siperiassa kesytetyn kotieläimen poron, ja mukauttivat elämänsä porotalouden ehtoihin.

Edetessään pohjoiseen saamelaiset kohtasivat vanhojen paleokielten edustajia. Nämä sulautuivat saamelaisväestöön, ja heidän kielensä kuolivat sukupuuttoon. Niistä jäi elämään yksittäisiä sanoja, usein paikannimiä kuten ”Päijänne”.

Samaan aikaan kun saamelaiset levittäytyivät Pohjois-Suomeen, he alkoivat vetäytyä eteläisestä Suomesta. Sinne levittäytyivät uudet ns. itämerensuomalaiset kansat.

Kantasuomen arvoitus

Suomen kieli kuuluu itämerensuomalaisten kielten ryhmään. Muita saman ryhmän kieliä ovat esimerkiksi Virossa puhuttava viro, Pohjois-Ruotsissa puhuttava meaänkieli ja Venäjällä puhuttavat, lähes sukupuuttoon kuolleet inkeroinen, vepsä ja livvi (aunuksenkarjala).

Itämerensuomalaiset kielet ovat kehittyneet kantamuodosta, josta käytetään nimeä kantasuomi (englanniksi Proto-Finnic). Kantasuomen kieli kehittyi välivaiheiden kautta kantauralista.

Mutta missä ja milloin puhuttiin kantasuomea, viron ja suomen kielen yhteistä kantamuotoa? Tästä kiistellään edelleen.

Perinteisesti on oletettu, että kantasuomi syntyi Suomenlahden ympärillä, rannikkoalueella joka nykyisin kulkee Satakunnasta Helsingin ja Pietarin kautta Viroon. Tämä oli itämerensuomalaisten ydinalue keskiajalla, kun kronikoitsijat alkoivat kirjata luetteloita Itämeren kansoista.

Jaakko Häkkinen (2010) olettaa, että  kantasuomea puhuttiin Suomenlahden ympäristössä pitkänä ajanjaksona 600 eaa – 300 jaa. Noin 300 vuotta jälkeen ajanlaskumme alun se oli hajonnut tytärkieliksi, joista kehittyivät nykyiset itämerensuomalaiset kielet.

Viime aikoina on arveltu myös, että kantasuomen kieli syntyi Venäjän sisämaassa, ehkä jossain Moskovan lähistöllä, ja sieltä se levittäytyi Itämeren rannoille (esim. Janhunen).

Akozino-Mälarin pronssikirves

Asko Parpola (2012) ajoittaa itämerensuomalaisten tulon Itämeren rannoille vuosiin 800-500 ennen ajanlaskumme alkua. Tuolloin levisi ns. Akozinon-Mälarin kirves : samantyyppistä pronssikirvestä käytettiin Ruotsista Volgalle ulottuvalla alueella. Parpolan mukaan kyseessä oli kantasuomen puhujien käyttämä kirvestyyppi, joka levisi heidän kansainvaelluksen mukana Venäjältä Suomeen ja aina Ruotsiin saakka.

Itämerensuomalaiset saattoivat tulla rannoillemme jo pronssikaudella, mutta heidän nousuunsa liittyy selvästi uusi metalli, rauta.

Rautakausi ja jumala Ilmarinen

Noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua Itämeren ympäristössä otettiin käyttöön uusi metalli, rauta. Alussa raudan käyttö oli vähäistä, mutta ajanlaskumme alkuvuosisatoina 0-400 jaa se yleistyi. Ajanjakson nimi on roomalainen rautakausi, koska samaan aikaan kaukana etelässä kukoisti Rooman valtakunta.

Rauta oli monessa suhteessa erilainen metalli kuin pronssi. Se oli kovaa, joten siitä saattoi valmistaa esimerkiksi peltoviljelyssä tarvittavia auroja. Ei liene sattumaa, että peltoviljely yleistyi Suomessa vasta rautakaudella.

Raudan raaka-ainetta suomalmia oli kaikkialla. Sen valmistamiseksi ei tarvittu tuhansien kilometrien kauppareittejä tina- ja kuparikaivosten välillä kuten pronssin valmistamiseksi.

Raudan erottaminen malmista vaati korkeaa lämpötilaa ja edellytti enemmän osaamista kuin pronssin. Rautasepät olivatkin myyttisiä ja maagisia hahmoja. Yksi heistä, Kalevalasta tuttu Seppo Ilmarinen oli jopa takonut taivaan kannen, luonnollisestikin raudasta. Ilmarinen näyttää olleen alun perin itämerensuomalaisten jumala, jonka toimialaa olivat sää ja taivas (eli ilma) – ja tietenkin rauta.

Arkeologit ja kielitieteilijät kiistelevät paljon siitä, missä vaiheessa kantasaame ja kantasuomi syntyivät, missä tämä tapahtui ja missä vaiheessa niiden puhujat tulivat Suomeen. Yksimielisiä ollaan kuitenkin siitä, että viimeistään roomalaisella rautakaudella (0-400 jaa) Suomessa puhuttiin molempia kieliä – suomen esimuotoja pääosin rannikolla ja saamelaiskielten esimuotoja pääosin sisämaassa.

Turkiskauppa

Raudan lisäksi itämerensuomalaisia ja saamelaisia kiinnosti uusi kansainvälinen bisnes, turkiskauppa. Heidän välilleen näyttää muotoutuneen työnjako : saamelaiset metsästivät turkiseläimiä ja möivät turkikset suomalaisille. Nämä välittivät ne eteenpäin, ennen kaikkea skandinaaveille.

Kun turkiskauppa vilkastui, sisä-Suomessa näyttää loppuneen sekä keramiikan että metallin valmistus. Tämä tulkitaan niin, että saamelaiset luopuivat omavaraistaloudesta ja erikoistuivat hyvin voimakkaasti kauppaan. Oli tehokkaampaa ostaa rauta, kupari ja saviastiat suomalaisilta kuin valmistaa niitä itse.  Turkisbisnes takasi ostovoiman saamelaisille.

Suomesta tuli suomalainen

Etelä-Suomessa kehittyi peltoviljely- ja kyläasutus. Ns. keskirautakaudella (vuosina 400-800 jaa) tämä asutus levisi Varsinais-Suomesta ja Satakunnasta nopeasti uusille alueille Hämeeseen, Savoon ja Karjalaan. Yleisesti oletetaan, että kyseessä oli suomenkielinen väestö. Se levisi sekä muuttoliikkeen että kielenvaihdon seurauksena.

Rautakaudella ja viikinkiajalla suomenkielinen asutus levittäytyi Pohjanmaan rannikoille aina Torniota myöten. Ruotsin vallan aikana savolaisasutus levisi Keski-Suomeen, Kainuuseen ja edelleen Lappiin. Suomesta tuli näinä vuosisatoina suomenkielinen maa, ja saamen kieli vetäytyi yhä syrjäisemmille alueille ja yhä pohjoisemmaksi.

Vielä Kristuksen syntymän tienoilla Suomi lienee ollut etnisesti monimuotoinen alue, jossa puhuttiin monia kieliä. Reilussa tuhannessa vuodessa itämerensuomalaiset murteet syrjäyttivät muut kielet lähes täysin (suomenruotsalaisen rannikon ulkopuolelta). Sittemmin ne koottiin yhdeksi suomen kirjakieleksi.

Pelto, rauta ja geopolitiikka

Suomen kielen voittokulku perustui ennen kaikkea lukumääräiseen ylivoimaan. Sen tekivät mahdolliseksi peltoviljely ja kyläasutus. Itämerensuomalaiset saivat jossain vaiheessa myös teknologisen ylivoiman verrattuna saamelaisiin, kun nämä luopuivat raudanvalmistuksesta. Lisäksi itämerensuomalaisilla oli kaupassa ja geopolitiikassa strateginen asema meren rannalla ja skandinaavien kauppakumppaneina ja liittolaisina.

Suomen kielen leviäminen on tapahtunut hyvin paljon seka-avioliittojen ja kielenvaihdosten kautta. Tätä todistaa suomalaisten erittäin suuri geneettinen monimuotoisuus. Suomen alkuperäiset asukkaat eivät kadonneet mihinkään – he vain vaihtoivat kieltä.

Nykyinen Suomen kansa on geneettinen cocktail, jonka ovat luoneet kymmenenentuhannen vuoden muutto- ja siirtolaisuusaallot. Tällä hetkellä on menossa jälleen uusi maahanmuuttoaalto, joka tuo uusia ainesosia tähän ikivanhaan cocktailiin.

Lähteitä

Karin Bojs, Homo europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia. Minerva 2016.

Stephanie Dutchen, A Steppe Forward. Ancient DNA challenges popular theory of Indo-European language arrival in Europe. Harvard Medical School 2015. https://hms.harvard.edu/news/steppe-forward

Georg Haggrén et al., Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus 2015. 

•       Petri Halinen, Kivikausi. S. 19-54 
•       Mika Lavento, Pronssi- ja varhaismetallikausi. S. 125-214 
•          Sami Raninen ja Anna Wessman, Rautakausi. S. 216-368

Jaakko Häkkinen, Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen. 2010. http://web.archive.org/web/20110720071223/http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/Jatkuvuus2.pdf

Itämerensuomalaiset. Kaksiosainen dokumenttielokuva. Jakso 1 ja jakso 2 katsottavissa Ylen Areenalta. 

Juha Janhunen, Proto-Uralic—what, where, and when? https://www.sgr.fi/sust/sust258/sust258_janhunen.pdf

Petri Kallio, Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa.  Virittäjä 1/2006 http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf

Asko Parpola, Formation of the Indo-European and Uralic (Finno-Ugric) language families in the light of archaeology : Revised and integrated ’total’ correlations. Teoksessa R.Grünthal & P.Kallio (toim.) A Linguistic Map of Prehistoric Northern Europe. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 266. Helsinki : Suomalais-ugrilainen seura 2012.